Kukkia

Eilen siunasin isän hautaan. Hautajaiset ja muistotilaisuus menivät hyvin, ja omasta mielestäni jaksoin puhua suht'koht' normaalisti. Jännitin, miten äiti jaksaa, mutta hyvin jaksoi hänkin. Kerrankin sain tuntea itseni tarpeelliseksi hääräillessäni sinne tänne, ettei äidin tarvinnut.

Kappelilla ei oikeastaan itkettänyt ennen kuin silloin, kun lähdimme saattamaan arkkua.
No, itsepähän valitsin Kristallivirran saattomusiikiksi.
Valitsin sen siksi, että ko. sävellys oli niitä harvoja - ellei ainoa - kappale, jonka isä oppi hyvin soittamaan, sähköuruilla. Sitä hän sitten usein soittelikin, silloin, kun olin semmoinen varhaisteini.
Ja samaa sävellystä hän lauloikin, mutta eri sanoilla, eli: "Viimeisen kerran katson Djepriin" oli se isän laulama versio. Djeprin hyvästijättö sopi minusta oikein hyvin saattomusiikiksi. (Ja oli hyvä, että siihen oli tuo kristillinenkin sanoitus olemassa, että saatoin sitä hautajaisiin pyytää, kun se oli siten perusteltavissa hengelliseksi musiikiksi.)
Veimme isän haudalle valkoisen ruususeppeleen:Ja lapset heittivät hautaan vielä valkoiset irtoruusut; minusta tuntui tärkeältä, että arkku ei mene hautaan niin "paljaan" näköisenä.
- Äidin kukkavihossa oli 44 syvänpunaista ruusua, avioliittovuosien määrä.

Muistotilaisuuteenkin tuli ihan mukavasti väkeä, noin 60 henkeä. Hyvin olivat edustettuna sukulaiset, nykyiset naapurit ja jopa naapurit lapsuuskotiseudulta. Monet isän ystävistä ovat toki päätyneet Roismalan hautuumaalle ennen häntä. Varsinkin, kun isä oli semmoinen kuin minä ja miehenikin, että viihtyi mieluusti itseään hieman iäkkäämpien ihmisten seurassa - mistähän sekin johtuu?

Tänään meillä onkin sitten syöty rääppiäisiä ja ihailtu massiivista kukka-asetelmaa, muistotilaisuuden noutopöydästä:
Äitihän olisi jättänyt kukat sinne, mutta minä en raaskinut niitä poisheitettäväksi jättää. Noita pikkuasetelmia onkin nyt sitten siellä sun täällä pitkin asuntoa. Muistuttakoot ne isästä vielä jonkin aikaa.