Tämmöistä tuli

Geishatyttö-maalaukseni alkaa olla kutakuinkin valmis:
Alustava nimi- ehkä lopullinenkin: "Seinät paperia". (ATC-korttini, jota käytin tähän ideamoottorina, oli aikoinaan "Sad Tea Time", mutta halusin tälle suomalaisen nimen.)
Ninalta tulikin tänään paksu kirje! Kuoressa oli fantasia-aiheisen ATC-vaihdon kortit:

Saija, Neljän Kotiäiti, Linneltä kaksi korttia (hienoa, että Ninan jälkipolvi on kanssa kiinnostunut askartelusta), Ninnu, Nina, Tanja ja Päivi. Tosi kivoja ja mielikuvitusta stimuloivia kaikki. Kiitos tekijöille minunkin puolestani!
Nina on myös decomatskuvaihtoparini (hmm, taas mielenkiintoisen pituinen sana...) Ensimmäisen vaihtoviikon teemana oli vähintään 10 paperia, ja Ninahan laittoi ihan tolkuttoman määrän:Kiitos, Nina! Ihan varmasti tulee käyttöön kaikki. Korvat punaisena täällä ajattelin, että olin itse laittanut takaisinpäin paljon vähemmän... Nina kertoi lempiväreikseen vihreän, punaisen ja ruskean, joten koitin katsoa niitä värejä:

Totta kyllä, että tuo "vähintään kymmenen" on tosi liukuva käsite. Sama kuin "omantunnon mukaan"...

Pirjon kanssa vaihdettiin ATC-korttia. Itse laitoin kylkiäisiksi pari paperia ja jotain nauhaa, Pirjo oli tehnyt oikein pannulapun:

Hienot kortit (molemmat!) ja kiva pannulappu. Kiitos, Pirjo!
Kansaneläkelaitoskin muisti minua postilla: nyt olen sitten ihan oikeesti eläkeläinen! On hyvä saada tämä virallinen status, niin itsekin tietää, mihin itsensä lokeroi. Muuten sitä erehtyy rytmihäiriöttöminä päivinä kuvittelemaan olevansa ihan "normaali". Ja rahantuloahan eläkeläinen ei voi estää, varsinkin jos on 42 v., ja viettänyt äitiyslomia 4 lapsesta ja hoitovapaatakin kahdesta. Eli työvuosia ei ole paljon (kun alle 24-vuotiaana tehtyjä hommia ei edes lasketa. (- EDIT: Jippii, tuli sentään toinenkin eläkepäätös, tämä Kuntien eläkevakuutuksesta; oli vain ensin eksynyt väärien postien joukkoon. Saan sentään pikkiriikkisen isompaa eläkettä kuin poikani, joka ei ole koskaan ollut töissä...)

Mutta mikäs meidän on elellessä! Tässä heitin herjaa joku päivä, että kyllä meidän kelpaa, kun kuudesta perheenjäsenestä jo kolme tienaa: isäntä käy töissä ja minä (sydänvaivainen) ja esikoinen (kehitysvammainen) ollaan eläkkeellä. (Vähän niinkuin jossain vanhassa Jaakko Tepon laulussa, että "...poikakin pääsi jo kortistoon...") Kiitos Luojan meillä ei ole enää velkoja!

Tituleeraan silti itseäni edelleen mieluusti papiksi, vaikka eläkeläinen olenkin. Meille kun teologisessa opetettiin, että pappeus jättää lähtemättömän merkin, vähän kuin kaste. Kastetta tosin ei mikään voi peruuttaa, muttei pappeuttakaan muuta kuin se, että tuomiokapituli vaatisi pappiskirjan pois - tai että kuolema korjaa. Eli eläkeläisenäkin hommia saa kyllä tehdä. Ainoa juttu on, että tulorajoja pitää kytätä, ettei eläke mene. Mutta enimmäkseenhän nämä kutsuhommat ovatkin palkattomia(jos esimerkiksi joku tuttu pyytää vihkimään, kastamaan tai siunaamaan hautaan omaistaan).

Liisa esitteli sivuillaan hääpäivänsä kunniaksi hääkuvansa, ja Pirjo teki blogissaan samoin haastaen muitakin samaan urotekoon. Tässäpä siis me astelemme kirkosta 6.6.1987:
(Kuva on tarkoituksella pieni...) Otos on äidille tekemästäni synttärilahjasta, joten vasemmalla puolella on toinen historiallinen hetki: meikäläinen asteli ensi askeleensa kera potkukelkan. Täti oli ropsimassa mummolan pihassa räsymattoja ja näpsäisi samalla kuvan. Ne olivatkin ainoat askeleet pitkään aikaan, sillä sitten jotenkin nilvautin jalkani ja suostuin kävelemään seuraavan kerran vasta kuukausien päästä. Kun lääkäri keksi lahjoa minua lakritsipatukalla. Sama lahjonta toistui muuten muutaman vuoden päästä, kun minulta meni olkapää muka sijoiltaan. Korjaantui kanssa lakupötköllä. - Tarkemmin ajateltuna: enpä ole vuosien saatossa paljon muuttunut: nivelet ovat edelleen löysät ja lakupötköllä (tai pussillisella salmiakkia) minut saa tekemään miltei mitä tahansa...