Tanssia en valitettavasti osaa (muuta kuin aviomiehen kanssa. Ja silloinkin mennään molemmat huonosti). Mutta olen parantumaton herkkusuu, tai niin olen tähän kevääseen asti luullut. Kaikki sokerinen nostaa veden kielelle, varsinkin lakritsi tai salmiakki.
Tänä keväänä tein kuitenkin päätöksen ryhtyä pysyväisluontoiseen karkinostolakkoon. Onhan se nyt noloa, että tämmöinen täti-ihminen hinkuu karkkia kuin pikkutenava...
Ikään kuin itsestään on kevään kuluessa olemus keventynyt 3 kg:lla, olo keventynyt muutenkin, yöunen tarve vähentynyt monella tunnilla ja rahaa säästynyt ihan merkittävästi. Niinpä palkitsin itseäni tekemällä muutaman tilauksen niillä rahoilla, jotka olen normaalisti hassannut makeisiin ja kekseihin. Tässä osa totuutta (Lumikelloilta ja Käsityökorista):
Tuo valmiiksi reijitetty ristipisto-korttipohja tuli muuten kaupanpäällisinä. Ja olikin tehokas houkutin! Katalogista katselin, etten kyllä ikinä malta tuommoista ostaa, mutta nyt, kun sain esineen oikeasti käsiini, niin on se kyllä hieno!Osa tilauksista on muuten vielä tulossa, joten kyllä kannatti! Suosittelen dieetti- ja terveysvinkiksi muillekin! Joskushan neuvotaan laihduttajaakin palkitsemaan itsensä silloin tällöin jollain herkulla. Mutta miksi ihmeessä antaa "pirulle pikkusormen", kun voi sen tilalta antaa itselleen jonkin mielekkäämmän palkkion? (Josta nauttiessa ruuanhimo unohtuu.)
Ja sitten jotain ihan muuta: Tehokas työasema? - Heh. (Huomaa ristipistomallin tarkka mitoitus paikkaansa.)
Leena kyseli - ja joku muukin joskus aiemmin, olisikohan ollut "kotkotin" - että miten ehdin niin paljon monenlaista. Ensinnäkin: kiitos vain! Kuulosti kovasti kehuilta. Mutta ihan asiallisesti ottaen: Onhan näitä ikävuosiakin jo 42, että jotainhan sitä on tullut tehtyä. Toisaalta, toiset keräilevät munakuppeja, toiset säästöpossuja tai vanhoja autoja vaikka. Minä keräilen käsityötekniikoita. Yhteen aikaan ryntäsin aina työväenopiston kurssille, kun jossain oli tarjolla joku kiinnostava tai "outo" 
tekniikka, jonka halusin oppia. Vähäisin ansio ehtimisistä ei suinkaan lankea perheelle. Mies ja lapset suhtautuvat aina ymmärtäväisesti siihen, että "äiti tekee nyt ensin tämän loppuun". - Lapsetkin ovat kai tottuneet siihen jo ihan pienestä pitäen.
Toisaalta, onhan meitä "monialaisia" (sanotaan "renesanssi-ihmisiä", niin kuulostaa komiammalta, eikö?) paljon, näkyy olevan täällä netissäkin. Joskus olen tuuminut, että olisi varmaan järkevämpää keskittyä johonkin alaan ja koittaa kehittyä siinä virtuoosiksi, tai edes hyväksi. Mutta siihen taidan olla liian "vilkas" (lue: levoton) luonne...
Elämänfilosofiani on nykyään, että pitää tehdä sitä, mikä on kivaa. Se on oikeastaan koko perheellä mottona. Silloin, kun perusasiat ovat kunnossa, niin nautitaan sitten siitä. Murheita tulee kyllä joka tapauksessa tasaisin (?) väliajoin.
Olemme koko perhe kotona viihtyvää tyyppiä ja tykkäämme kaikenlaisista "kotiharrastuksista".Monet ihmiset kuleksivat enemmän kylillä (HUOM! Oletko huomannut vastata sivupalkin lukijakyselyyn: tahtoo tietää, oletko sinä enempi kotihiiri vai kyläluuta?), eikä silloin tietenkään ehdi puuhastella näitä kotiaskareita. Silloin ehtii taas muuta, vaikka oppia hyväksi jääkiekkoilijaksi, orkesteriviulistiksi tai paritanssijaksi.
Leena kyseli - ja joku muukin joskus aiemmin, olisikohan ollut "kotkotin" - että miten ehdin niin paljon monenlaista. Ensinnäkin: kiitos vain! Kuulosti kovasti kehuilta. Mutta ihan asiallisesti ottaen: Onhan näitä ikävuosiakin jo 42, että jotainhan sitä on tullut tehtyä. Toisaalta, toiset keräilevät munakuppeja, toiset säästöpossuja tai vanhoja autoja vaikka. Minä keräilen käsityötekniikoita. Yhteen aikaan ryntäsin aina työväenopiston kurssille, kun jossain oli tarjolla joku kiinnostava tai "outo" tekniikka, jonka halusin oppia. Vähäisin ansio ehtimisistä ei suinkaan lankea perheelle. Mies ja lapset suhtautuvat aina ymmärtäväisesti siihen, että "äiti tekee nyt ensin tämän loppuun". - Lapsetkin ovat kai tottuneet siihen jo ihan pienestä pitäen.Toisaalta, onhan meitä "monialaisia" (sanotaan "renesanssi-ihmisiä", niin kuulostaa komiammalta, eikö?) paljon, näkyy olevan täällä netissäkin. Joskus olen tuuminut, että olisi varmaan järkevämpää keskittyä johonkin alaan ja koittaa kehittyä siinä virtuoosiksi, tai edes hyväksi. Mutta siihen taidan olla liian "vilkas" (lue: levoton) luonne...
Elämänfilosofiani on nykyään, että pitää tehdä sitä, mikä on kivaa. Se on oikeastaan koko perheellä mottona. Silloin, kun perusasiat ovat kunnossa, niin nautitaan sitten siitä. Murheita tulee kyllä joka tapauksessa tasaisin (?) väliajoin.
Olemme koko perhe kotona viihtyvää tyyppiä ja tykkäämme kaikenlaisista "kotiharrastuksista".Monet ihmiset kuleksivat enemmän kylillä (HUOM! Oletko huomannut vastata sivupalkin lukijakyselyyn: tahtoo tietää, oletko sinä enempi kotihiiri vai kyläluuta?), eikä silloin tietenkään ehdi puuhastella näitä kotiaskareita. Silloin ehtii taas muuta, vaikka oppia hyväksi jääkiekkoilijaksi, orkesteriviulistiksi tai paritanssijaksi.
5 kommenttia:
Hei,
kiitos kommentistasi blogissani pieniä ristipistoja koskien. Ei tosiaan ollut tullut niinkin yksinkertainen asia mieleen. Ikään kuin orjallisesti pitäisi noudattaa jotain mallia! :)
Hei voisitko valaista mua miten tai siis mikä on on ton keijukammarin osoite missä vois mainostaa tuota ristipistovaihtoa?
Sattuipa nyt minulle mieleinen aihe kortteihisi, nim. tuo tanssi ja nimen omaan vielä kunnon paritanssi. Sitä olen harrastanut yhdessä mieheni kanssa pitkään. Siinä kanssa unohtuu makeanhimot ja kilotkin karisee, kun 2-3 tuntia hiki päässä pyyhkii menemään. Olen muuten samma mieltä kanssasi, että pitää tehdä sitä, mikä on kivaa. Itse olen oppinut sen vasta nyt vanhemmalla iällä, mutta onneksi se ei ollut liian myöhään.
Minäkin olen niiden joukossa, jotka ovat oppineet vasta iän myötä sen, että pitää tehdä sitä mikä on kivaa. Vaan siinäpä onkin juju, että osaa erottaa mikä itsestä on kivaa ja ihan itse haluaa - ei ole turha sanonta sekään, että "tottumus on toinen luonto"....
Piti ihan tulla heti kiittelemään kehuista, myssy on minustakin söpö. Kuva ei tee sille oikeutta. Ja tanssimisesta vielä: olen vuosien saatossa oppinut, että ei ole vain yhtä tapaa tanssia. Sitä voi tanssia vaikka millaisin askelin ja kankeasti tai sulavasti, kunhan askelet menevät yhteen ja molemmat siitä nauttivat. Totta on kyllä, että viejiä on monenlaisia, toiset osaavat sen taidon paremmin kuin toiset. Mutta niinhän on meitä vietäviäkin, toiset osaavat antautua vietäviksi ja toiset eivät. No joo, tulipas tässä vuodatettua, mutta tanssi on mitä parhainta liikuntaa ja hauskaa kaiken lisäksi.
Lähetä kommentti