keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2010

Tämä aamu oli ihmeellisen alaviritteinen:
Aamulla herätessä tuntui järkyttävän kylmältä, ja sisälämpömittari näytti 17 astetta.
Soitin isännälle töihin valittaakseni elämän kurjuutta (tai lähinnä kysyäkseni, onko lämmitysjärjestelmässä joku pielessä), ja hän käski pistää puita pesään :D. Ok. Auttaahan se paikallisesti. Perhe pysyttelee siis talon keskiössä, takan ääressä, iltapäivään asti, kunnes isäntä tulee tutkailemaan, missä on häikkä.

Kuuntelin radiosta Duettoa, joka tällä kertaa käsitteli traumatisoivaa musiikkia. Traumatisoiduin ensin itse, kun kuuntelin, että toimittajien äänet kuulostivat pikkuoravilta. Havainto oli oikea, kuten kuuluttaja ohjelman jälkeen vahvisti. Ohjelma pyöri - arviolta - n. 6 min. tunnissa liian nopealla vauhdilla.

Siitä huolimatta virittäydyin oivallisesti tunnelmaan, ja paruin vuolaasti, kun ohjelmassa soitettiin laulut:
Walking in the air (Aled Jones)
Lainaa vain (Maarit)
Niin kaunis on maa (Kari Rydman)


Niiden yhteisvaikutus tuntui olevan ihan ylivoimainen. No mitäs, jos poruttaa, niin sitten porataan! Niinpä itkin samaan kyytiin isän kuoleman, äidin talon remonttitarpeen, jo parin vuoden takaisen mummolan irtaimistovarkauden, jo väistymässä olevan flunssani, joka on imenyt aika tavalla voimia, lasten kasvamisen isoksi, talven pituuden ja kylmät tuulet, niin, ja tämän pirtin tämänhetkisen kylmyyden - noin niinkuin muutamia mainitakseni.
Onneksi sentään postista tuli mukavia juttuja, joista kerron tuonnempana...

1 kommentti:

Amalia kirjoitti...

Joskus on tekee ihan hyvää olla maailman kurjin ihmisraunio.