Pappi Puikoissa

Väkinäisesti jatkan tumppuni neulomista fufo-blogin "jäännöserissä" (Lapanen löytyi). Tämmöisenä "heinäsirkkaluonteena" on vähän vaikea muistaa, että tulee se talvikin taas, ja lämmin vaatetus on silloin tarpeen...
Sain sentään eilen jotain valmistakin aikaiseksi. Tämmöisen onnittelukortin pistelin:
Tilasin Violariumista pohjakangasta, kun tuumin, että jos aloittelisin Pistelijän kirja:a, enkä haluaisi sitä tehdä aidalle. Tuli siinä kyljessä ostettua nyöriä ja nappejakin:

Tuumailin, josko ehtisin tehdä tuon Pistelijän kirjan näyttelyyni joulukuuksi. Olisi vähän erilainen esillelaitettava.

Ovat muuten syötävän ihania nuo "piparinapit":
- Näin muovipussin läpi kuvattuina tosin vähän aneemisesti hymyävät...

Hovinaisen emännöimään Muumi-aiheiseen ATC-rinkiin näpersin tämmöttisiä kortteja: (Tekstit kannattaa lukea. Ne ovat korteissa parasta antia!)

Voisin tietysti pitää vähän taukoa tässä itseni palkitsemisessa, kun tuota lankaa on tullut rohmuttua vähän suunnalta jos toiseltakin... Käsityökorin tarjous houkutteli tekemään mouline-lankatilauksen, kun tarvitsin noita "turkinvärejä" Beatrix Potter -malleihin. (Turkki- ja ihonvärejä on mielestäni vaikea soveltaa omien varastojen mukaan, toisin kuin esim. vaate-, esine- tai kasvivärejä.) Ja samalla, kun jotain tilaa, niin eihän sitä nyt pelkästään noita pieniä dokkia kehtaa... Niin, että tuli langettua myös noihin puuvillasukkalankoihin. Mutta on niissä kyllä nätit värit, että niitähän voi ihailla ihan näin kerilläkin:

Murkkupoikaamme työllistin polkemaan kyläkaupalle ja hakemaan äidille paketin. Palkka täytyi tietysti maksaa, 5 € sovittiin tästä äidin huvista, mutta pysyypä tienesti perhepiirissä...

Olemme niin perhekeskeistä tyyppiä, että tuntuu ihan kummalta, kun yksi on joukosta poissa; esikoinen siellä leirillään. Isäntäkin juuri eilen totesi pojan huoneen ohi kävellessään, että hän ihan ajatteli, että poika nukkuu tuolla. Minä puolestani kuulen vähän väliä pojan ääntä, mukamas. Poikahan ei puhu, mutta ääntelee kyllä kotioloissa aika paljonkin.

Minä toki huomaan pojan poissaolon ihan päivittäiskuvioissakin: Kaveri siivoilee yleensä tiskit koneeseen, tyhjentää sieltä puhtaat astiat, laittaa roskia muiden jäljiltä roskikseen, vie polttoroskat pannun pesään jne. Täytyyhän häntä perään katsoa, mutta yllättävän paljon hän jo osaakin. Työn hän tekee sitä paitsi ilman rahapalkkaa, ihan tekemisen ilosta.

Tätä omaishoitajan kesälomaa voisi hyvin perustella juuri silläkin, että oppii taas arvostamaan hoivattavaansa. Ja hyväähän tämä tekee molemmille osapuolille. Nuoren miehen kun tulee kesällä aika pitkäksi, eikä kehitysvammaisille ole tarjolla kesätöitäkään.

Meidän nuorimmaiset ovat kuin "paita ja peppu", kun heillä on vain reilu vuosi ikäeroa. Heti, kun toisella on joku kaveri, toinen on kuin tulisilla hiilillä. Silloin tarvitaan yleensä äitiä kaveriksi. Eilen pikkuneidillä oli menoa, ja poika oli kitinätuulella. Niinpä mentiin Patskun kanssa lenkille, ihan me kaksi ja koira vain. Pientä sateentihuutusta tuli, ja tuuli kävi suorastaan kylmästi, mutta luonto oli kaunis, kuten aina:

Yhytimme Patskun siskonkin siinä kävellessämme, mutta enpä huomannut ottaa hänestä kuvaa - voi minua!

Tänä vuonna on jäänyt kaikki hyötyviljely tekemättä, edes salaatinsiementä en ole kylvänyt. Pistetäänpä siis tätä meidän päivänkakkarapeltoa tähän (ja se aasinsilta: yllä harakankellot, alla harakankukkaset):

Lieneekin aika taas paneutua askartelun maailmaan. Jos tuon eilisen ATC-haasteen tekisi, kun aihe vaikutti kivalta.