Pappi Puikoissa

Tämän jo aamulla kirjoittelin (8:20!), mutta teki tekniikka temput ja Elisan suosiollisen teknisen tuen kanssa saatiin yhteydet taas pelaamaan! Voit kuvitella, että olin odotellessa kuin tulisilla hiilillä: haasteita odottelin ja kaikkea...
Eli asiaan. Fufoilussa vasta alkuhuokauksensa henkäissyt tunikantekeleeni on nyt päässyt jonkinmoiseen vaiheeseen:- Eli aloitin taas vyötäröstä alaspäin, ja nyt olisi sitten vuorossa yläosa vyötäröstä olkiin (siis ei oljenkorsiin, vaan olkapäihin, vaikka mistä sen tietää...)
Lupailin järjestää jonkun pienen arvontapalkinnon fufoilijoille minäkin. Arvonta tapahtuupi nyt viikonloppuna, joten jotain tosi pientä tässä kehitellään: - Mutta ei huolta, laitan minä sinne muutakin! Tuo lintulautamalli on muuten tämmöisiltä sivuilta: birdcrossstitch.com/. Siellä on ilmaisia tipimalleja vaikka kuinka paljon!
- Ja tekniikan toimimista odotellessa ehdin pistellä tipimallin:
Pieni on kuin mikä, kuten kuvasta näkyy! Tästä tullee suunnitelmani mukaan saksikoriste, joten pienihän sen täytyy olla, ettei ole tiellä ja paina.
Pistelijän kirja etenee tietysti hämmästyttävän huimaa vauhtia, heh. Eilen leikkasin kappaleet Violariumista tilaamastani pellavakankaasta:Sydän verta vuotaen iskin sakset kankaaseen. On se niin sääli rikkoa kaunista kangasta! - Olen näes aito keräilijäluonne: säästelisin vain kaiken kauniin materiaalin, oli sitten kangasta, lankaa, nappeja, paperia tai mitä välinsä. Tuntuu, ettei mikään käyttökohde ole kulloisenkin hienon materiaalin arvoinen.
Tuo keräily on muuten meillä tässä perheessä ihan geeneissä. Isäni hamstrailee kaikenlaisia työkaluja, siinä uskossa/toivossa, että niistä olisi "perintöä". Kun setä kuoli muutama vuosi sitten, hänen jäämistöstään taisi löytyä melkein kymmenkunta vasaraa ja monta kappaletta vastaavanlaisia esineitä, ihan uusiakin. Oli varmaan ostanut tarjouksesta aina isomman erän (kun "halvalla saa" - eli Sulo Vilén ei tosiaankaan ole mikään vitsi!)
Äiti ei tahdo keräilyvimmaamme ymmärtää. Heitti mokoma postimerkkikokoelmani ja pitsikangaspalakokoelmani kaatopaikkakuormaan parikymmentä vuotta sitten, ja vieläkin on asia vähän hampaankolossa;-)
Onneksi mieheni on samanlainen keräilijä kuin minäkin, niin ymmärrämme - ainakin auttavasti - toisiamme. Siitä olen kyllä yrittänyt pitää huolen, että minä kerään sisälle, ja isäntä saa sitten keräillä autokatokseen, liiteriin, pannuhuoneeseen ja sivuvinteille.
Keräilystä puheenollen: eilen tuli taas kaksi iiiiiiiiiiihanaa pakettia:
-vaihdossa olin pari Nirpun (nirppu.vuodatus.net/) kanssa. Sain häneltä valtavan ihanan kuoren, jossa oli niin paljon tavaraa, että kuvasin kolmessa osassa, että kaikki näkyisi:
(- Upeat eläinkuosipaperit!) (- Hienoa käsintehtyä paperia!)

(- Ihanaa, kun sain leimakuvia! Kun en itse leimaile, niille on taatusti käyttöä!) Itsehän laitoin Nirpulle tämmöisen paketin:- Ja ilokseni kuulin, että vastaanottajapäässä oli löytynyt paketista jälkikasvullekin mieleistä matskua. Se on niin hyvä. Askartelun ja käsityön tulevaisuus pitää turvata! Kiitos, Nirppu, kovasti vaihdosta, ja kiitos Minnapinna vaihdon järkkäämisestä!
Uusien, innostavien materiaalien myötä alkoivat taas ajatukset lentää korttien suuntaan. Jos vaan ehdin, teen joulukuun taidenäyttelyyn vähän myytävää. On ollut mielessä, että kun siellä kerran pitää sunnuntait istua kököttää, voisi samalla myydä jotain pientä. Ei niinkään ehkä rahanansaitsemistoivossa, sillä eihän siitä montaa roposta kertyisi, vaan koskapa olen paikalla kumminkin, ja koska on kiva tehdä syksyn mittaan jotain tavoitteellista puuhaa.

Vaikka näyttelyssä riittää tavoitetta muutenkin. Taidetalon alakerta on aika pieni, joten näytteilleasettelu vaatisi huolellisia suunnitelmia. Viimevuotiset näyttelyt toteutuivatkin, molemmat, niin lyhyellä varoitusajalla, etten ehtinyt suunnitella juuri mitään. Kunhan tempaisin työt seinille.

Toinenkin kiva yllätyspaketti kolahti eilen laatikkoon. Voitin taannoin Peikkotytön blogiarvonnan, ja sain näin suloisen palkinnon:

Kiitos, kiitos, kiitos! - Ihanat verenpisarat ja muutenkin niin hempeä paketti. Ja kisukortti on kyllä tavattoman suloinen!
Kurjenkello on kanssa vallan innostunut kasvamaan:

Noihin kelloihin liittyen: Asuin elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta, aina kouluunmenoon asti, mummolassa maalla, ja se oli hieno lapsuus! Meillä oli mummun kanssa päivittäiset rutiinimme, mummu kun oli järjestyksen ihminen ja säännöllisyyden puolesta henkeen ja vereen. Joka päivä vedimme puolen tunnin päivänokoset ja joka päivä kävelimme puolen tunnin pikkulenkin läheisillä mökkiteillä.

Sieltä tienvarsilta bongailimme aina noita "kurjensukuisia" kasveja, olihan mummu omaasukua Kurki. Kurjenkello ja kurjenpolvi tulivat siis hyvinkin tutuiksi. Voin vieläkin kuulla korvissani mummun äänen sanovan, kurjenpolvea katsellessamme: "Tuo on mun polveni."

Nyt mummun kuolemasta on jo 15 vuotta, ja papan kuolemasta 16. Monasti ajattelen, että olisivatpa tutustuneet lapsiini, ja lapset heihin... Esikoisen mummu ja pappa ehtivät nähdä, ja pappa ehti kuulla, että pojasta tuli hänen kaimansa, mikä olikin pappalle kovin mieleen. Pappa totesi useampaankin kertaan poikaa katsellessaan, että "hänestä tuleekin oikea mies!"

Muut poikamme saivatkin sitten pappan veljien nimet. Tyttömme on perinyt - raamatullisen -nimensä isäni äidiltä. - Tuntuu niin mukavalta, kun nimillä on historia!

Minulle mummu ja pappa ovat edelleen hyvin "eläviä". Tulevat uniini käymään melkein viikottain.

Sitten taas kukkia. Vuohenputkien seassa - ojan pohjalla - oli tuommoisia vaaleanpunaisia:

Osaisiko joku viisas valistaa, mitä lajia ne ovat?

Vaaleanpunaisen siankärsämön kyllä tunnen, ja niitäkin löytyy tienvarsilta oikein kiitettävästi:

Ohdakkeetkin ovat tänä kesänä innostuneet upeaan kukkaloistoon:

Lapsuuden kesäthän olivat tunnetusti aina aurinkoisia - ja talvet runsaslumisia. Semmoinen mielikuva on jäänyt, että noita "partasuteja" kasvoi silloinkin todella paljon perunapeltojen laitamilla.
Tämä "Digitaliskin" alkaa avata kukkiaan:

Sehän on myrkyllinen kuin mikä, mutta olen luottanut, ettei lapsemme ja koiramme ala pihakukkia syödä. Sitäpaitsi tunnen hyvinkin lukkarinrakkautta ukonhattua kohtaan. Digitalis kun oli ensimmäinen sydänlääke, jota minulle määrättiin. Sitä sai muistaakseni raskausaikana syödä, toisin kuin montaa muuta troppia. - Vaikka eihän sitä lääkettä enää nykyään kukasta valmisteta, vaan jollain keinotekoisella, kemiallisella prosessilla. Mutta vaikuttava aine on periaatteessa sama, ja siitähän tuon komean kasvin myrkyllisyyskin juurensa johtaa.
Lenkkipolkumme vierellä taitaa kuovilla olla pesänsä, koskapa on jo monena päivänä huolestuneena "kikittänyt" ja lentänyt ympäriinsä, edes takaisin, kun olemme tiellä kävelleet. En onnistunut saamaan linnusta kun tuollaisen vauhdikkaan kuvan:
Mutta löytyyhän netistä runsaasti kuvia tästäkin, ja tietoa käyttäytymisestä myös, esim. Kuovi – Wikipedia. Wikipediasta taas tuli mieleeni, että vähän hämmästyttää tuon virolaisen mepin touhotus blogien (epä)luotettavuudesta. Jos oikein ymmärsin, hänen mielestään blogistien henkilöllisyys pitäisi voida tarkistaa. Höh. Entäs blogistien yksityisyydensuoja sitten? Ja eikös meidän olisi joka tapauksessa syytä opetella sitä kriittistä medialukutaitoa?

Kiva muuten, kun taas löytyi yksi uusi tuttavuus näin blogin kautta, kolleega. Pidetään yhteyttä!

Mutta nyt tsekkaamaan haasteet, syömään kalasoppaa - ja värkkäämään runoaiheista vaihtoa Kotilaiskalle!